Pelkäsin tätä kisaa etukäteen aika paljon. Edellisviikon kuuden kilometrin maastojuoksu meni todella kovaksi raastamiseksi ja nyt täytyisi juosta tuplasti sen. Reittitiedotkaan eivät juuri helpottaneet jännistystä, joskin onneksi aivan suurimmat mäet jätettiin väliin. Reitillä oli jyrkkiä mutta onneksi lyhyitä nousuja ja laskuja aika lailla.
Verryttelyt tuntuivat menevän hyvin ja askel rullasi mukavasti. Kyllähän sitä silti tunsi olevansa porukassa ulkopuolinen kun takasuoralla vuoroin tulee vastaan Jussi Utriainen, Henri Manninen ja Jarkko Järvenpää.
No, paukusta liikkeelle ja koitin ottaa aika rauhallisen asenteen. Yllätyksekseni pysyin alussa ihan kohtuudella massan mukana. Kärki tietysti karkasi heti omia menojaan, mutta ensimmäisen kierroksen aikana iloitsin kun näin edessäni Yrjö Pesosen selän eikä se loitonnut yhtään. Tarkemmin ajatellen tuon olisi pitänyt olla jonkinasteinen hälytysmerkki.
Toisen kierroksen aikana reipas meininki muuttui aika nopeasti raskaaksi. Jäljelläolevat vajaa viisi kierrosta tuntuivat ajatuksena ihan mahdottomalta. Koitin laittaa työvaihetta päälle ja muutamat ukkelit juoksivat siinä sitten karkuun. Ihmeekseni en kuitenkaan jäänyt porukan viimeiseksi juoksemaan vaan minun takanakin näkyi porukkaa.
Ylämäkiin lyhyttä askelta tikuttaen ja alamäet niin hyvin rullaten kuin jaksaa. Muutama alamäki oli niin jyrkkä että niissäkin alkoi hapottaa. Yritin ajatella mahdollisimman vähän oikeastaan mitään muuta kuin seuraavaa mäkeä, mutkaa ja askelta. Väliajoista näkee että olen juossut kuitenkin kohtuu tasaista vauhtia kolmisen seuraavaa kierrosta kunnes alkoi tuntua todella pahalta.
Yksi kaveri juoksi ohi mutta mun eväät oli täysin lopussa. Halusin vain selvitä ehjänä reitiltä pois ja yritin pitää vauhtia sen minkä pystyin. Porukka tuntui kannustavan meitä loppupään juoksijoitakin kohtuullisen hyvin. Olin kuitenkin sen verran paljon hitaampi että kierroksella ohitetuksi tulemisesta syntyi realistinen uhkakuva.
Viimeinen kierros. Tuntui siltä että olin juossut reitillä ikuisesti ja kisa jatkuu tulevaan ikuisesti. Palkeet kävivät sen mitä ehtivät ja tuntui todella pahalta. Väsymyksen tunne oli jo niin kova että se oli aivan selvää kipua. En kuitenkaan halunnut pistää suosiolla hölkäksi vaan yritin mennä niin kovaa kuin pystyin. Lopulta vastaan tuli viimeinen jyrkkä alamäki ja heti perään nousu. Tiesin että tuon jälkeen saa lasketella maaliin loivaa alamäkeä. Annoin askeleen rullata ja koitin juosta stadionilla edes jokseenkin ryhdikkäästi maaliin.
Maalissa olin niin iloinen että selvisin reitistä jokseenkin ehjänä ja vailla vammoja. Kyllä tuo miesten pitkä matka SM-maastoissa on todella rankka kisa. Sanoisin, että tämän kokemuksen rinnalla täysiä juostu maantiepuolikas on aivan lasten leikkiä. Vaikka jäin tulosliuskan häntäpäähän ja vauhti ei oikein riittänyt minkäänlaiseen sijoituksista kamppailuun olen tosi iloinen että lähdin mukaan. Seuraavan kerran kun on kisoissa vaikea hetki voin todeta että onhan tuota tullut puskettua läpi melkoisesta tuskien taipaleesta Imatralla silloin keväällä 2015. Että miksei tästäkin sitten selviä.
Erityismaininta lopuksi mainioista ja mahtavista kisajärjestelyistä. Kilpailuun osallistuminen oli helppoa ja miellyttävää ja kilpailureitti oli upea. Kiitos Imatran Urheilijoille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.